Lars Huldén: Ei tähtiä tänä yönä, sir

Moni meistä voi puhua vanhenemisesta kevyesti. Olla kuin sitä ei olisikaan tai että se ei koskettaisi omaa itseä. Ei ainakaan ziljoonaan vuoteen. Kosketa. Meitä. Minua. Sinua. Jokin aika sitten luin jotain, en muista mitä lehteä, ja siinä oli kyselty lukijoilta, että mitä he pelkäävät kaikkein eniten. Vastaus oli vanheneminen. Kuolemaa ei pelätty, mutta pelättiin raihnaisuutta, toisten avun varaan joutumista, oman päätäntävallan viemistä. Takuulla ei saa enää nauttia lauantai-iltoina homejuustoja ja punaviiniä laitoksessa, jossa vaippa välillä punnitaan ja se vaihdetaan vasta, kun se on riittävän painava! Kuka voi olla pelkäämättä vanhenemista yleensä tai kuka voi olla pelkäämättä vanhenemista erityisesti Suomessa. Eräs toimittaja istui kahvilassa ja seurasi miten kolmen sukupolven perhe istui kahvilla, papalla olisi ollut jotain sanottavaa, mutta kukaan ei edes kääntynyt häneen päin, puhumattakaan, että olisi vastannut. Minulla on tuttu, joka on päättänyt hypätä erään kaupungin korkeimmalta katolta just ennen kuin joutuu vanhuslaitokseen. Ehkä hänen ei tarvitsekaan.

Lars Huldénin runokirja Ei tähtiä tänä yönä, sir (Inga stjärnor i natt, sir, Siltala 2014, suomennos Pentti Saaritsa) sai minut nauramaan kyyneleet silmistä vuotaen. Ehkä olisi pitänyt itkeä, mutta kun...Runoilija Huldén sai minut nauramaan menetyksille, vanhuudelle (ei vanhuksille!), tuntemattomalle tulevalle, raihnaisuudelle ja maailmalle, joka ei osaa arvostaa ikäihmisiä. Ellei osaa edes arvostaa, pitäisi heidät  edes mukana ja istuttaisi pöydän päähän, kunniapaikalle, lausumaan runoja, kertomaan tarinoita, nauramaan ja naurattamaan. Luin äsken koko kirjasen Lumimiehelle pitkän iltapäiväteen aikana, jolloin meni myös liikaa croissanteja, mutta en voi mitään: Huldén osuu suoraan ytimeen, puristaa, ravistaa, saa vähän vavahtamaankin, mutta pääosin jokainen runo on kuin pelastusrengas pelosta tai kuin paatin lepuuttaja, joka suojelee sinua törmäämästä laituriin hauraimpanakin, vaikka satavuotiaana tai yli.

Haluaisin nyt kovasti tarjota teille näitä runoja ja aloin niitä merkkailla post it-lapuilla. Lappuja tuli kaksikymmentäviisi;) Lumimies siihen: "Et voi noin montaa käyttää runonäytteenä."  Ehkä sitten en, mutta teko voitaisiin tulkita monen ihmishenkien pelastukseksi! Apua on enemmänkin, sillä kirjassa on sivuja 101. Olkaa hyvät ja pelastukaa hukkumiselta toivottomuuteen:

Harvoin saa vanha mies
rohkaisevan katseen.
Sitä enemmän annoin arvoa 
sille että nuori nainen säteili minulle.
Hän oli varmasti gerontofiili,
tei ehkä nekrofiili.
Korpit istuvat puussa
jonka juurelle
kuolemanväsynyt
on käynyt pitkäkseen.

Olen sen sata kertaa sanonut, että vaikka runo on lempilapseni, että en osaa arvostella runoa, mielentilaa. Minä vain joko pidän tai en pidä. Niistä, jotka pidän, yritän tarjota teille mahdollisimman monta. Huldén on just mun makuuni, eikä onneksi ole kyyninen. Kavahtakaamme kyynisyyttä, mutta ottakaamme käyttöön musta huumori ja sen lisäksi pienet hienot vivahteet. Löysin Larsin kirjan hienon nimirunon perusteella:

Mukanamme risteilyllä 
oli vanha, vanha mies.
Ihmettelimme, mitä hänellä 
siellä oli tekemistä.
Hän istuskeli yksikseen eräässä pöydässä.
Joi vettä.
Häntä ei koskaan näkynyt show-esityksissä
tai tanssisalissa.
Kerrottiin, hänen kerran kysyneen
neuvonnasta, olisiko mahdollista 
päästä yläkannelle
katsomaan tähtitaivasta.
- Ei tähtiä tänä yönä, sir,
oli mies luukulla vastannut.
Vanhusta ei näkynyt mukana
kun astuimme maihin.
Kummasteltiin, miten hänen kävi. 
Ei siksi että se meille kuuluisi.

Hyvänen aika sentään...koittakoon vain estää minua näkemästä tähtiä. Ikinä. Koskaan. Ikinä.

Sellaistakin on tullut sanottua teille, että olen aina noussut kaikkiin juniin ja niihinkin, jotka eivät ole lähteneet. Juna on jotenkin niin symbolinen, enkä nyt tarkoita Freudin junaunitulkintaa että juna unessa olisi miehen penis. Yksinäisen junan huuto aamuyöllä, kun ensirakkaus on kuollut, on surullisinta maailmassa. Juna on usein eroja, se on lähtemisiä, mutta se voi olla myös kyydistä jäämistä tai sitten:

Vuodet menivät jylinällä ohi
kuin pikajuna, vaunu vaunun perään
kun itse seisoin lakkautetulla asemalla
niitä laskien.
Siltä tuntuu nyt, kun
kaikki junat ovat menneet,
ja hiljaisuus vallitsee.

Lars Huldénin työ sisältää lyriikkaa, proosaa ja näytelmiä. Hän on työskennellyt pohjoismaisen filologian professorina Helsingin yliopistossa ja hänen tutkimuskohteitaan ovat olleet paikannimet ja murteet sekä C.M.Bellmanin ja J.L. Runebergin tuotanto.

Minun suositukseni kaikenikäisille on muistaa tämä Anaïs Ninin lause: "Ikä ei suojele sinua rakkaudelta. Rakkaus sen sijaan suojelee jossain määrin sinua ikääntymiseltä." Sen lisäksi kannattaa vaalia kaikkien aistien juhlia iästä riippumatta. Ja ostaa pelastusrenkaaksi, ilon tuojaksi, Lars Huldénin läpivalaiseva Ei tähtiä tänä yönä, sir

Hieraise sylkeä tukkaani, rakas
se ei tahdo silitä,
se vähä mikä on jäljellä,
suolaheinätupsu Kalaharissa.
Sylkäise siihen.
Silitä sitten ruohikkoani
vasemmalla kädelläsi.
Siellä ei ole käärmeitä enää.

*****

Kiitoksia charmantit herrat Huldén ja Saaritsa♥

*****

Runokirjat Leena Lumissa

Joyce Carol Oates: Putous

Niagara Falls, hääsviitti Rosebud. Nainen ja mies ensimmäistä yötä yhdessä. Sen jälkeen kun ensin oli vihitty. Oli ollut häävastaantotto ja siellä oli tarjoiltu samppanjaa, mitä sulhanen ei ollut osannut odottaa. Ei myöskään sitä, että hänen morsiamensa, pappisperheen tytär, nautti juomaa kuin kuoleman janoonsa. Laiha nainen. Morsian, joka alkoi käyttäytyä villisti jo muiden läsnäollessa. Työntyi syliin, mutristeli huuliaan houkuttavasti. Hän oli tiennyt, että ei rakastanut naista, mutta oli varma, että oppisi rakastamaan. Kaikkein varmimmin hän tiesi, että nainen ei rakastanut häntä, mutta hänkin oppisi. Kaikki sujuisi, he saisivat lapsia, lisääntyisivät kuten Raamattu kehoittaa. Hääsviitin yössä nainen oli toinen. Hän tarttui miehen elimeen, vaati sitä sisälleen. Nainen takertui hänen ihoonsa kuin joku alkueläin. Limaeläin. Raapi, vaati, huusi, valitti, uikutti. Hän ei voinut pidätellä itseään, yritti välttää edelleen kosketusta. Hän kuuli oman äänensä kirskahtavan samalla kun tuli. Hän ei voinut tietää, että naiselle se olisi ikuisesti loukkaava muisto, kuin lepakon rääkäisy:  sitten vain sotkua ja kutinaa karvoituksessa, alapäässä.  Miestä iljetti. Ikinä tätä ei pyyhkisi mikään pois hänen mielestään. Hän ryntäsi ulos kohti Niagara Falssin kohinaa, kohti rankan virran matkaa puhdistukseen, saastasta pois.

Iljettävää. Sinä ihan totta iljetät minua.

Joyce Carol Oatesin teos Putouksen (The Falls, Otava 2006, suomennos Kaijamari Sivill) otin luettavakseni vaikuttuneena jälleen kerran Oatesin uusimmasta, Elämäni rottana. Vaikka tunnen Oatesin teemat, yksikään teos ei ole ollut samanlainen, vaan hän yllättää minut kerta kerran jälkeen. Edelleen kiitollisena siitä, että aloitin Haudankaivajan tyttärestä ja sitten ne muut, vahvimpana Blondi On teema, joka toistuu kerta kerran jälkeen ja se on naisviha ja –ahdistelu. Kosto: rakkaustarina heitti sen niin päin mieltä, että oli pakko jatkaa lukemista joukkoraiskauksen tematiikasta. En päässyt eroon äänistä:” Uuh beibeibi, minne matka? Herkkupeppu! Itsehän kerjäsi!” Missä olin ne kuullut ennen kuin luin Oatesia. Olinko nähnyt unta vai kuulinko oikeasti itse sellaista. Eihän voinut olla totta, eihän! Ja sitten tyttäreni kertoi, miten kaduilla ikämiehet huutelivat...Vereni alkaa kiehua ja sulaudun jälleen kerran erilaiseen Oatesiin. Tarinaan jossa pastorin tytär Ariah on avioitunut pappismiehen, Gilbert Erskinen kanssa. Hän ei rakastanut miestä, mutta toinen vaihtoehto oli jäädä vanhaksipiiaksi ja lapsuudenkotiin. Ehkä tästä kuitenkin tulisi jotain, sillä ensimmäisen kerran kunnolla samppanjaa herätti hänen todellisen sielunsa, herätti sen kaiken, mitä paitsi hän oli ollut. Samppanja teki hänestä synnillisen, ihanan villin ja synnillisen.

Rouva Gilbert Erskinestä tulee surullisen kuuluisa, itsepintainen Niagaran leskimorsian alle vuorokaudessa. Hän on kiinni etsinnöissä vuorokausi vuorokauden jälkeen. Hän tuijottaa pärskeitä, antaa niiden kastella itsensä. Hänen ainoa kauhistava ajatuksensa on se lepakon kirskahdusta muistuttavan äänen aikainen limapurskahdus. Eihän se vain voinut mennä hänen sisälleen? Pystypäin hän kantaa rooliaan eikä aio huorata suruaan itkemällä toimittajille tai kenellekään. Hylättynä alle vuorokaudessa ei ole mitään verrattuna hänen tahtoonsa, joka on kuin kiveä. Eikä Ariah tajuakaan, miten likellä häntä on oikea rakkaus, joka kuin tulee hänen ja pahan maailman väliin. Juristi Dirk Burnaby, joka hypnotisoituu Ariahista itsekään tajuamatta miksi. Ariahista tulee Dirkin kaiken keskus. Nyt saa väistyä hänen äitinsä Claudine, jonka kuuluisa kauneus on alkanut rapistua ja saanut hänet vetäytymään suorastaan erakoksi. Äiti odottaa kultapoikansa Dirkin tulevan asumaan kanssaan perheen eristyksissä olevaan saareen, upeaan Shalottiin.

Claudinen  lasten ei hyödyttänyt vakuutella äidilleen että hän oli edelleen kaunis nainen, vaikka hän tosiaan oli kaunis, kaunis keski-ikäinen. Claudinelle ei lohtu kelvannut. ”Minä vihaan sitä. Tätä. Minä vihaan minua. Minua inhottaa katsoa itseäni peilistä.” Sillä Claudine tiesi parhaiten, mitä peilin olisi pitänyt heijastaa ja mitä se ei nyt heijastanut.

Dirk käy tapaamassa äitään ja hengittämässä parempaa ilmaa, sillä Luna Parkin talossa ilma oli kuin saastunutta. Hän palaa kuitenkin pian ja saa Ariahin kanssaan avioliittoon, joka on kuin unelmaa, kunnes...Heillä on kolme lasta ja Ariah antaa soittotunteja, vaikka rahan puolesta ei tarvitsisi. Sitten Dirk ottaa ajaakseen oikeusjutun joka vie hänet tuhoon kaikin mahdollisin tavoin. Ariahia hän ei kuuntele, eikä lukuisia ystäviään. Häntä ajaa paine haastaa kemiantehtaat, jotka syöksevät ilmaan monia syöpiä aiheuttavia myrkkyjä.

Kaikka tapahtuu. Kaikki kuohuu. Niagara, jossa sentään voi hengittää. Tai jonka voi antaa viedä. Vain yksi on kivettynyt ja vahva. Kiveä kovempi. Oates on luonut hylätyn naisen kuvan, jossa nainen, Ariah, ei aio alistua millekään säälittelylle eikä kenenkään hyväksikäytölle. Tosin kolmen lapsen yksinhuoltajana se ei aina ole helppoa, mutta silloin voi tulla armahtava uni tai päänsärky, jonka varjolla vetäytyä pimeään makuuhuoneeseen.

Putouksessa Oates kuljettaa kaiken aikaa naisvihatematiikkaa, mutta melkein yhtä vahvana sen rinnalla naisen haurasta mahdollisuutta selvitä miesten hallitsemassa maailmassa. Teos tosin pakottaa kysymään, minkä hinnan hän tästä maksaa. Ariah opettaa lapsilleen, että perhe on kaikki. Millään muulla ei ole väliä. Vain perhe, joka nyt on vailla miehistä tukipylvästä, mutta ovathan pojat. Kaksi poikaa ja tytär, joita Ariah selvästi manipuloi aina tukehtumiseen asti. Ehkä juuri se teki Royalista toisen. Hänestä tuli irrallinen ja eri tavatessaan hautausmaalla erään henkilön. Äidin despotia alkaa olla näennäistä, ei enää todellista. Ariahin ulkoinen hauraus muuttaa hänen sisäänsä ja saa epätoivoisesti takertumaan lapsiinsa.

Putous tavallaan näyttää naisen hauraan mahdollisuuden kaikessa ympäröivässä raadollisuudessa. Mitään tähtipölyä ei ala sataa taivaalta ja sateenkaaren päästä ei löydy aarretta, mutta jollakin tavalla, vaikka pakon kautta, selvitään.

Tyylilleen uskollisena Oates jättää ilmaan solmimattomia lankoja, joiden päät lukija saa itse solmia. Kirjailija ei aliarvioi lukijaa. Jos Sisareni, rakkaani oli sairaiden mielten mosaiikki, niin Putous on pakotettujen tahtojen kartasto. Siinä selvitään tai ei, mutta eksymättähän kukaan ei löydä perille. Ei tähtipölyä vaan yhteiskunnan vääristyneitä rakenteita, poliisien mielivaltaa, värillisten vihaamista, naisten alistamista, mutta kun seisoo hengittämässä Niagaran ilmaa ihan liki, hengittää samalla mahdollisuutta ja uskokaa tai älkää, näkee virran kuohuissa pilkahtelevia toivon tähtiä.

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Katja/Lumiomena

Ei tähtiä tänä yönä, sir

Mukanamme risteilyllä
oli vanha, vanha mies.
Ihmettelimme, mitä hänellä
siellä oli tekemistä.
Hän istuskeli yksikseen eräässä pöydässä.
Joi vettä.
Häntä ei koskaan näkynyt show-esityksissä
tai tanssiaisissa.
Kerrottiin, hänen kerran kysyneen
neuvonnasta, olisiko mahdollista
päästä yläkannelle
katsomaan tähtitaivasta.
- Ei tähtiä tänä yönä, sir,
oli mies luukulla vastannut.
Vanhusta ei näkynyt mukana
kun astuimme maihin.
Kummasteltiin, miten hänen kävi.
Ei siksi että se meille kuuluisi.

- Lars Hulden -
Ei tähtiä tänä yönä, sir (Inga stjärnorna i natt, sir, Siltala 2013, suomennos Pentti Saaritsa)
kuva Tuure

Torstai on toivoa täynnä, tähtiä lattialla, vanhoja huonekaluja ja kohti maaliskuuta!

Uusimmassa Unelmien Talo&Koti -lehdessä esitellään Ilona Pietiläisen kotia. Kiinnostavaa koko lehti, mutta

Ilonan tähtilattia vasta ihanuus onkin. Tähtiä voi taikaan ja lumoon uskova poimia milloin mistäkin: kurottaa tähtiin tai kyykistyä alas tai ottaa kiinni lumihiutaletähtiä, joista yksikään ei ole samanlainen kuin toinen. Ilona Pietiläisen kirjoittaman jutun nimi on Kalliolle kukkulalle ja kuvat lehdessä ovat myös Ilonan ottamat. 

Olin aloittaa, että muistattehan miten melkein kaikki kalusteemme ovat huutokaupoista tai  roskalavoilta ja sitten vain maalia, kuten jutussa Kotivälähdyksiä esitellyt opintolainalla ostetut tuolit ja toiset äiti olisi heittänyt pois, mutta meille kelpasivat. Rottinkinen kukkapöytä lasihyllyllä oli todellisen haun alla ja äiti sen sitten löysi. Ostin eilen hortensian, joka on mainittu sisustuksellisemmaksi kukaksi ikinä. Se käy aina. Tuon ison ruukun pohjalle laitoin ensimmäisen kerran Leca soraa, joka tasoittaa kosteutta ja mahdollistaa myös reiättömien ruukkujen käytön. Aion tänä keväänä vaihtaa mullat lehtikaktuksiimme, joista osa voi vahvasti, osa ei. En muista milloin vaihdettu...Leca soraa jäi niillekin.

Tässä ne fiinimmät tuolit. Muistan nämä lapsuudesta olohuoneessamme, mutta ei tämän värisinä.

Ensimmäinen opistolainaerä sijoitettiin ruokapöytään ja neljään tuoliin. Ne olivat 1970 -luvun vihreät. Sitten joskus siniset ja nyt tätä vaaleanpunaista puuterista Pionia. Näitä on kolme ja kaikki käytössä. Joidenkin värien liitot ovat 'match made in heaven' ja tietty vihreä ja puuterinen vaaleanpunainen ovat siitä yksi hyvä esimerkki.

Maalaten tulee joutuisasti näkyvää. 

Lakalla myös saa näyttävää, jos on kärsivällinen. Jostain onnistuin sen vaihteen löytämään ja niinpä alla on pöytä, jona löysimme osissa äidin roskalavalta ja värikin oli ihan eri. Takana näkyy biblioofiilin vanhimpien kirjojen piironki, joka myyjiltä jäi tänne varastoon. Sitä ei ole aiottu tuunata, vaan kaikki läikät ja urat mitä siinä on, saavat näkyä.

Tässä sitten se roskalavapöytä. Eräs kahvittelija yritti ostaa! Olisi pitänyt huomata ottaa lähtötilannekuvat, mutta ei niitä huomaa, kun kiinnostava kohde on löytynyt.

Nyt vaihtuu kohta kuukausi, mutta minulla ei ole ikävä kevättä. Pidän talvesta ja lumesta. En kestä vielä nähdä esikoita, kun niitä on kuitenkin touko-kesäkuulla jo ziljoona puutarhassa ja joka kiven kolossa. Kiva kukka kun leviää ja sitä malttaa jakaa ja on tullut puolivahingossa joitakin eri sortteja. Yksi on kaivettu alpeilta ja on levinnyt hyvin. Toiset ovat talon ensimmäisen rouvan jäljiltä ja sitten niitä runsaimpia en enää muista eli ovatko vain levinneet leviämistään. Monta vuotta olen jakanut pesufatillisen toisensa jälkeen, nyt taidan rauhoittaa kevään, että löytävät viimeisetkin tyhjät kolot.

Tänään ihmettelen taas yhdessä ryhmässä, että miten tämän tähtimallisen kaktuksen saa uudelleen kukkimaan. Ei ole onnistunut minulta eikä siskoltani. Mietin nyt että laittaisin saviruukkuun, koska se Leca sora tasaa kastelun virheitä. Ulos en enää vie, sillä näitä oli vaaleanpunainen ja valkoinen myös tähtimallisina, ja suvi vei ne. Niitä käytiin kastelemassa ellei satanut etc. Tässä nyt ainoani♥

Tulppaanit ovat aina tervetulleita olipa mikä vuodenaika tahansa!

Vuodenajat siirtelevät ajatuksiamme, mutta aina niihin mahtuu tähtiä. Tähtikaktuksia, tähtilattioita, tähtiä hohtamassa makkarin katossa, tähtiä taivaalla...

Mukavaa loppuviikkoa kaikille tasapuolisesti♥ On tapahtunut monenlaista ja taitaa olla, että nyt kirjoitusjumini pelastuu erään kustantamon kirjalla, joka tuli pyytämättä. Aavistinkin tarvitsevani jotain aivan erilaista...Toivo elää♥

Love

Leena Lumi

Vuoden 2019 parhaat kirjat Leena Lumissa

Mikään parhaimmissa kirjoissani ei ole kiveen hakattua, paitsi yhden koskettavuus, jonkun kirjan unohtumattomuus, kolmannen oletettu merkitys asiaa tuntemattomille, neljännen laadukas viihdyttävyys, viidennen täysin uutta tarjoava verbaalinen ilotulitus, kuudennen...Jokaisessa kirjassa on takana kuitenkin kirjailijan työ. Hänen pyrkimyksensä kertoa tarina. Nämä kirjat ovat niitä tarinoita, jotka ovat kiinnostaneet minua tänä vuonna erityisesti, mutta matto lakaistuu nopeasti alta, sillä pyrin lukemaan vain itseäni kiinnostavia kirjoja. Tässä nyt kuitenkin muutamia kuumasta ryhmästä, pari nostetta ja kaiken päälle vielä Lumimiehen kolme parasta. Hän on lukenut melkein kaikki samat kuin minäkin, ei ihan kaikkia. Aloittaa esim. Katoan yön pimeyteen vasta nyt.

1.  Johanna Venho: Ensimmäinen nainen (WSOY 2019)

2.  Johanna Laitila: Lilium regale (Gummerus 2019)

3.  Siri Hustvedt: Muistoja mennneisyydestä (Otava 2019)

4.  Suvi Vaarla: Westend (WSOY 2019)

5.  Sanna Ryynänen: Meri Genetz Levoton sielu  (Avain 2019)

Tiesin heti Johanna Venhon Ensimmäisen naisen luettuani, että se on kirjataivaani tämän vuoden kirkkain tähti. Oli aika antaa ääni naiselle, josta oli sanottu niin paljon, Tai jätetty sanomatta, vaille huomiota.

Johanna Venhon kirja on kaunis ja ansaittu kunnianosoitus Sylvi Kekkoselle. Kirjan lopussa Venho selvittää tietolähteensä, mutta tietysti osa on aina kirjailijaa: Venho on osannut mennä hyvin Sylvin pään sisälle. Sinne kivun keskiöön. Miksei myös ilon, sillä olihan iloakin.

Katerma, elokuu 1966

En voi puhua tästä. Kun tajusin, etten ole Urholle ainoa nainen, minä putosin ja putosin eikä pohjaa tullut, minä olin ilmalennon autiudessa yksin, olin taas siinä samassa yksinäisyydessä jossa olin ennen kuin rakastuin Urhoon, mutta pahemmassa, koska siitä ei ollut pakotietä, ei ulospääsyn toivoa. Aloin haaltua, kulua pois, ikään kuin himmentyä yhteen sumuisen ilman kanssa. Oletko sinä koskaan tuntenut, miten rajojasi liotetaan, kuin niitä hinkattaisiin märällä rievulla, sinä lähdet purkautumaan ilmaan ympärilläsi ja mietit onko sinua enää, vai oletko vain jonkun toisen hengitystä, jonkun ilmaan puhaltama toive -?

Johanna Laitilan Lilium regale onneksi tavoitti minut, sillä: 

Koska taas kyseessä Lappi ja myös sota-aika, totesin eräälle ystävälleni, että ’taas tätä saksalaisia ja Lappia, kun mikään ei voi kuitenkaan olla uusi Kätilö tai Dora, Dora!’ Onneksi ennakkoluuloistani huolimatta lähdin lukemaan, sillä sain huomata, että aiheesta voi ammentaa niin monin tavoin. Laitila on onnistunut kirjoittamaan Kätilön ja Dora, Doran vertaisen, omanmakuisensa tarinan.

Heidän kyynärpäänsä syleilivät toisiaan kuin sydämen rinnakkaiset seinämät, vain yön ahdas tuoksu ja sukupolvien läpi kulkeva rispaantunut lanka niiden välissä.

Olen usein todennut runoilijoiden kirjoittavan parasta proosaa ja Laitilalla on runoilijan ote. 

Irina sekoittui Elseen kuin maali maaliin, veri vereen ja veden vyöryt joen ja meren kyynärtaipeessa. Irinan kosketus tuntui vatsan alapuolella, siellä syvällä sisuskaluissa, mistä himo ja pelko nousivat, kipeästi toisiinsa kietoutuneina, yhteenkasvaneet puun juuret. Se vieri hänen veressään runona ja rummutti rinnassa satojen tähtien polttavina sakaroina. Jotain nyrjähti Elsen sisällä, kuu kieri kahdesti ympäri akselillaan ja jäi sitten eri asentoon.

Norjalaisjuurisen amerikkalaiskirjailijan Siri Hustvedtin Muistoja tulevaisuudesta oli minulle omia nostalgioitani kasvattava teos, jonka myötä koin monenmoisia tunteita aina oman jengimme kaipaamisesta mieleni terapiahuoneeseen, joka Sirillä kesti vuosikymmenen oikeasti. Sen huoneen mielipahan seinät, jotka kuiskivat kaikesta siitä, mitä ei ollut saavutettu, ei siitä mitä oli saavutettu. Tänä aamuna juuri heräsin ajatukseen, miksi en ole lähtenyt lukemaan taidehistoriaa, miksi en siihen kykene nytkään? Sirillä taas:

Mielipaha siitä mitä ei koskaan tapahtunut, mielipaha siitä että tuli tuupatuksi, potkaistuksi, tyrkätyksi, tönäistyksi. Kauan sitten runoilija identifioi huoneessa olevan naisen: ”Nimeni on Olisin Saattanut Olla. Nimeni on  myös Ei Enää. Liian myöhään. Näkemiin.”

Siri Hurstvedtin Muistoja tulevaisuudesta ei ole helpoin Sirin kirjoista. Kirjan luettuani annoin sen muhia ja mietin, mitkä tarinan runsaudessa olivat minua koskettavia asioita ja niin se aukeni. Siri haastaa aina sekä itsensä että lukijansa. Hän ei pienennä itseään, joten on hyvä, että hänen kuuluisa kirjailijamiehensä on jollain tavalla maanläheisempi kehoittaen kirjoittamaan vain niin kuin kaikki oli tapahtunut. Paul Auster!

Suvi Vaarlan Westend tuli luokseni tuosta vain: Osui ja upposi. Laadukas ja traaginen. Pidän tätä teosta paitsi erittäin hyvin kirjoitettuna myös tärkeänä luettavana kaikille niille, jotka olivat liian nuoria tajuamaan, mitä oikeasti tapahtui '90 -luvun laman aikana! Vaarla tajuaa:

Vaarla kirjoittaa järkyttävän todenmakuisesti Elinan masennusvuodesta soluasunnossa ja siitä, miten Elina oli käytännössä kyvytön lähtemään sängystään. Vaikuttavaa! Kirja ottaa kantaa myös Elinan työuupumukseen, jota hän ei millään tunnista. Hän on vihdoinkin koulutustaan vastaavassa työssä eikä yhtäkkiä jaksa mitään...

On kuin rankat vuodet olisivat rakentaneet hänen ja muiden väliin lasiseinän, jonka läpi ei ole käyminen. Vai onko vika vain siinä, että Elina ei edes oleta, että hän voisi olla hyvinkin suosittu? 

Sattumaa vai valintaa? Vastaus oli kadonnut, sillä hetkellä ei ollut enää mitään, ei mennyttä eikä tulevaa, oli vain tämä, minun elämäni, vain sinisenä ylleni kaartuva taivas, jota pitkin linnut syöksyivät kuin nuolet.

...kun teen joulukirjalistaani, löydätte tämän sieltä eli lähtee nuorille naisille...ja minä luen tämän myös itse silloin uudelleen, joulun hitaina viikkoina.

Sanna Ryynäsen Meri Genetz Levoton sielu on liki minua, koska kyseessä kuvataiteilija ja toisaalta luen mieluusti elämäkertoja. Tässä mitä epätavallisin sellainen:

Harvoin, jos koskaan, olen törmännyt yhtä ristiriitaiseen naiskuvaan, kuin nyt parin lukuyön ajan. Hän syntyi 1885 ja kuoli 1943. Hänet oli kasvatettu ajattelemaan, miten ollaan parempia piirejä, mutta hän vähät välitti. Hän oli nainen, joka kävi kouluja vähän, mutta osasi monia kieliä. Hän hätkähdytti ulkonäöllään ja viehkeällä liikehdinnällä. Hän ärsytti ollessaan haastava ja sanavalmis, mutta harva tiesi, miten paljon hän sai sinnitellä alakuloa vastaan. Hän valitsi kuvataiteilijan kivikkoisen uran miesten hallitessa ateljeissakin mitä törkeimmin. Hän oli enemmän mies kuin nainen, tai ainakin haaveili niin, mutta avioitui kahdesti. Hän oli useimmiten ihmisryhmien keskellä, sillä hän ei kestänyt yksinäisyyttä

Kirjat ja henget eivät kuitenkaan kyenneet antamaan Merille sitä täydellisyyttä ja rauhaa, jota hän niin epätoivoisesti etsi. Huhtikuussa 1943 hän oli ateljeeasunnosssaan Meritullinkadulla. Avioliitto Carlin kanssa oli päättynyt murhenäytelmään, poika oli kaatunut talvisodassa, henget olivat osoittautuneet epäluotettaviksi, ystävät olivat kaikonneet, ja hellasta virtasi kaasua.

Ryhmä kaksi voi yllättää, sillä sen paras on jotain, mihin jäin. Nyt on aika kirkasta, että true crime on minun juttuni, sillä  Katoan yön pimeyteen vei sataa. Kaikki eivät voi tietenkään olla yhtä hyviä kuin Michelle McNamara, mutta tässä sitä oli. Oudointa, miten samaistuin kirjoittajaan eli olin kuin hän ihmisepedon perässä...

Pidin mielettömästi Michellen tyylistä kirjoittaa. Hänhän on syntynyt analyytikoksi! Sen lisäksi, vaikka hän nojasi faktoihin, hänellä oli vaistoa sellaiselle, mikä ei ollut tiedossa, ei näkyvissä. Ihailen McNamaraa, sillä hänhän on siirtänyt itsensä kuin syrjään. Pelolle ei ollut tilaa, kun käynnissä oli jahti. Ja mikä keskittymiskyky hänellä olikaan! Kaiken lisäksi hän sai minut, karttojen vihaajan tutkimaan kirjan karttoja. Opettelin paikannimiä samaa tahtia kuin luin uusista tapauksista. Vihasin jokaista raiskausta, jokaista murhaa ja halusin vain, että saalis saadaan kiinni.

Michelle McNamaran Kirje vanhalle miehelle, josta otan muutaman pätkän:

Sydämet takovat. Suut kuivuvat. Jäi mysteeriksi, miten todella saatoit olla lihaa ja verta etkä haamu. Olit kovapohjainen kenkä, jonka kosketus tuntuu vain hetken. Sidottuihin käsiin sohaistu hoitoöljyn peittämä penis.”Runkkaakin kunnolla.” Kukaan ei nähnyt kasvojasi. Kukaan ei tuntenut ruumiisi täyttä painoa. Silmät sidottuina uhrien piti luottaa haju- ja kuuloaistiinsa. Talkin hieno kukkaistuoksu. Aavistus kanelia. Verhotankoon ripustettu tuulikello. Putkikassin avautuva vetoketju. Lattialle putoilevat kolikot. Vinkaisu, nyyhkäisy. ”Voi äiti”. Ohi vilahtavat syvänsiniset tennistossut.

Mark Sullivanin Palavan taivaan alla:

Mark Sullivan hallitsee seikkailullisen tyylin, mutta myös draaman ja kauneuden. Missä on sodan julmuutta, on myös rakkautta. Missä on vaarallista ja kylmää, on myös kauneinta ikinä: Alpit ovat Pinolle kaikki kaikessa ja niiden lumi. Särkyneenä hän palaa alpeille, sillä vain niiden sylistä hän saa unohdusta tapahtuneisiin kauhuihin, sekä omaan pimeyteensä. Jos pidit vaikka Emmanuelle Pirotten kirjasta Vielä tänään olemme elossa, tämä on tarina juuri sinulle.

La Scalan pimeydessä tenorin jatkaessa harjoituksiaan, Pino pakenee henkensä edestä sekä mahdollisia tappajiaan, että omaa pimeyttään. Mitä hän olikaan tehnyt? Miksi hän vaikeni, kun piti huutaa ja puolustaa? Mielettömänä, musertuneena Pino kuulee tutun aarian:

”Ridi, Pagliaccio, sul tuo amore infranto.”  (“Naura ilveilijä särkynyttä rakkauttasi”)

“Ridi del duol, che t`avvelena il cor!”  (“Naura surulle, joka myrkyttää sydämesi.”)

Anna Ekbergin Uskottu nainen on ollut lukijasuosikki eikä suotta!

Tarina on veret seisauttava! Kaiken lisäksi se on tarina tarinassa: tapausta aikanaan tutkinut vanha poliisi kertoo työuransa ratkaisematonta rikosta rantaravintolassa aikuiselle tyttärelleen.  Asia ei jätä Holger Andreasenia rauhaan, vaikka aika on kauan sitten huuhtonut jäljet kuin rankkasade ja sumu luo jo unohduksen seittiä tapahtuneen ylle...

Ja Bokliv vertaa kirjan tarinaa HBO:n suosikkisarjaani The Affairiin: 

”Uskotussa naisessa on intensiivinen pahaenteinen tunnelma, samanlainen kuin HBO:n sarjassa The Affair. Pidin siitä todella  paljon.”

Onneksi aloitin Elina Hirvosen lukemisen juuri Punaisesta myrskystä!

Hirvonen on kirjoittanut upean, vahvan romaanin, joka kantaa rakkautta ja inhimillisyyttä rankoissakin hetkissä. Teksti ei notkahda kertaakaan!

Äiti on maailman voimakkain nainen. Saddamilla on salainen poliisi, vankilat ja toinen toistaan mielikuvituksellisemmat kidutusmenetelmät, mutta minun äidilläni on rakkaus.

Tatu Kokon Kävelevien patsaiden kaupunki myytiin minulle kirjailijan taholta juuri kun en olisi mitään uutta enää jaksanut ja sen kyllä hänelle selväksi tein. Miten outoa, että kun hän viestitteli ollessani länsirannikolla, nimesin itseni Tuituksi, joka on salattu lempinimeni! Ensimmäinen kirja jonka ostin R:lle tavattuamme oli Tove janssonin Kuka lohduttaisi nyytiä?

Ei siinä ole mitään salaamista, että Tatu Kokko pyöritteli minut sanoillaan pyörryksiin. Yleensä minä voitan tuollaiset keissit. Olin aloittanut aivan toisen kirjan Tatun teoksen saapuessa. Kaiken lisäksi luin Kokkoa ainoalla minilomallani aikoihin yöllä, sillä päivät olivat yhtä haipakkaa länsirannikolla. Annoin kaikkeni Kävelevien patsaiden kaupungille ja voi pyhä jysäys, mitä sainkaan! Onneksi emme olleet laivat, jotka ohittavat toisensa yössä: Kiitos lempeästä sitkeydestä, Tatu! 

Savolaiset ovat vaarallisia! Hän yllätti, sillä kun mies kirjoittaa näin naisesta, Viljasta, kovin rohkeasti ja varmasti, hänessä on 'sitä jotakin'. Kannattaa lukea tekstini, sillä sinne on ujutettu osa viestiketjustamme.

Menen kirjojen luo. Hamuan vapisevin käsin pinoa. Tartun lapsuuteni ensirakkauteen. Sen sivuilla opin ensimmäistä kertaa näkemään kirjaimet sanoina, kuulemaan virkkeet puheena. Lohtukirja, jossa nyytin yksinäisyys, matkalaukku, näyt, synkkä metsä ja mörön ahdistama tuittu muodostavat jännittävän, pelottavan, mutta ennen kaikkea ihanan vapauttavan tarinan.

Yllätyksenä saatte nyt Lumimiehen listan, jossa Musta jää on voittaja, Palavan taivaan alla toinen ja kolmas on Muista, unohda. Heidi Kerosuon kirja oli kyllä omaankin makuuni ja lähtee myös joululahjaksi. Muista, unohda saa olla tämän vuoden nostoni, jolle näkisin mieluusti blogisavuja. Tarina voisi kertoa kenestä perheestä vain. Äidin ja tyttärien vaikeista väleistä, kahden sisaren erilaisuudesta ja Mutista, äidistä, joka tuntuu hallitsevan perhettään despoottina käyttäen kyseenalaisia keinoja.

Apua! Olen selvästi paussin tarpeessa, sillä unohdin nostaa ne kaksi kirjaa, jotka sattuvat aina, eivät unohdu ikinä, joiden jälkeen jouduin miettimään keitä me oikein olemme ja etenkin millaisia.

Karin Ehrnroothin Vinoon varttunut tyttö saa vahvan suosituksen. Ei jätä ketään kylmäksi. Pakottaa miettimään 'miksi?'

Ingrid&Joachim Wallin Kun sanat loppuvat Kim Wallin tarina saa toisen noston. Ei jätä ketään kylmäksi. Pakottaa sanoitta huutamaan 'miksi?'

Jos haluat muistella viime vuotta...

Tässä joitakin lukuvuoteni tähtiä. Toivon teidän löytävän niiden valossa omat polkunne, omat suosikkinne.

rakkaudesta kirjoihin

Leena Lumi

Linda Boström Knausgård: Lokakuun lapsi

Siellä missä minä haaveilin olevani, oli luistelijoita järvellä, kahvia termarissa, appelsiineja. Luulajassa näin uudestaan jäänsärkijät, joille olin heiluttanut hyvästit Tukholmassa. Kuinka minä kestän? Suren. Jatkan yrittämistä. Lasken askelia. Lumi oli ollut maassa kuukausia. Heitit huomenlahjan minulle kuin koiralle. Ehkä se oli ensimmäinen merkki. Tämä päivä maistuu raudalle. Me tiedämme olevamme yksinäisiä. Lapset tulivat perä perää. Heille ei saa tapahtua mitään pahaa. Heidän kätensä kurottivat taivaaseen. Me poimimme tähtiä. Tiskasimme. Söimme toinen toisemme. Meidän unelmamme surivat alkuperäänsä. Me unohdimme antaa toisillemme tilaa. Pelkäsimmekö me kuolemaa? Kyllä, mutta enemmän me pelkäsimme elämää.

Ruotsalaisen Linda Boström Knausgårdin Lokakuun lapsi (Oktoberbarn, Like kustannus 2021, suomennos Petri Stenman) tuli minulle lupaa kysymättä. Se tökkäsi samalla herkästi ja lujaa. Se ravisutti minua ja yritti aliarvioida kirjoitusjumiani, johon olin uponnut kuin suohon. Kirja toisensa jälkeen vain puudutti minua, kunnes kohtasin Lindan. Ohut, mutta ei ’ohut’ kirja. Taas kerran vahva teos vain 190 sivulla. Tähän ei ole mitään lisättävää. Ei mitään pois otettavaa.

Lindan kieli on musiikkia. Kuulen jääurut. Kaisla saa talvikaulustaan kokien joka hetkellä kilahduksen, jota ei ole toista samanlaista maailmassa. Se toistuu ja toistuu, kunnes hiljaisuus. Se on Lindan kieltä. Hän kirjoittaa minä -muodossa. Tehot nousevat päähäni. Hän on avioliitossa kuuluisan kirjailijan kanssa, on itsekin kirjailija ja neljän lapsen äiti. Unessa istun Lindan kanssa kahvilan nurkkapöydässä ja hän kertoo enemmän heidän avioliitostaan. Yksityiskohtia. Mistä oikeasti alkoi murtuma? Sellainen kiinnostaa minua lukijana. Olen sitä sorttia, että sitä ollaan tähtiin kirjoitetussa suhteessa tai ei olla. He olivat. Miksi siis ero? Ei miehesi olisi saattanut jättää sinua ahdistuksesi ja levottomuutesi takia. Ei siksi, että aallot kerta kerran jälkeen iskeytyivät sinuun, murtuivat vasten päätäsi. Ei edes pelon ja imun takia. Pohjaimu on vaarallista, mutta tarvitsit vain rakkaasi ja lapsesi. Et yksinoloa. Usko minua, tiedän mitä tarkoitat:

Masennuksen jähmeä pimeys, sen tyhjyys ja valveilla oleva kuolema, se minua odottaa kun vajoan yhä syvemmälle. Sinne missä ei ole sanoja, ei omaatuntoa, vain jähmeää unta aamulla, keskellä päivää, illalla, ja ahdistus joka sulkee sisäänsä joka solun.

Pimeässäkin koit valoa, jossa muistit osaavasi kirjoittaa. Ja mikä rakkauden määrä sinussa olikaan, vaikka en kuullut nauruasi. En kuule sitä, kuten kuulin Lucia Berlinin naurun. Eikä teissä ehkä ollut mitään samaa, mutta olitte molemmat äitejä, jotka osasivat kirjoittaa. Äitejä, jotka herättivät hämmennystä. Levottomia tuhkimoita. Maailma pelkää erilaisuutta, mutta eihän miehesi pelännyt. Hänellä oli omat syynsä. Heillä aina on. Tämä murtuma, tästä se alkoi, ei aalloista:

Minä uskoin tähtiin kirjoitetun, että me olimme me, hän ja minä. Minä myös kerroin sen sinulle, kun sinä sanoit haluavasi erota. Siitä on jo kauan, kun käyttäydyit ikään kuin meidät olisi kirjoitettu tähtiin, sinä sanoit, ja niin me otimme auton ja ajoimme maaseudulla ja puhuimme, oli alkukesä, kaikki kukki ja samaan aikaan tuntui siltä että juuri nyt, seinät kaatuvat ympärilläni. Mutta elämän ja kuoleman aistimuksesta huolimattakin tunsin eräänlaista iloa siitä, että sain sinuun yhteyden. Me puhuimme toisillemme, ja siitä oli kauan kun olit puhunut minulle sillä lailla. Me olimme ihan viimeisen kerran me kaksi.

Tuo viimeinen lause on ehkä maailman surullisin lause ikuiseen rakkauteen uskoville. Heille joiden mielestä tähtiin kirjoitettu ei voi sammua. Tiesit kuitenkin miehesi sanojen olevan kuin kiveen hakatut. Mitä hän sanoikin, se oli ja piti. Tosin varjoa ei saanut hänen ylleen langeta. Hän tarjosi ratkaisuksi erilleen kasvamisen. Se olisi muille. Sinulle jäi vain loputon putoaminen.

Jotenkin en hengittänyt kun luin Lindan Lokakuun lasta. Hammaslääkärini ei hokenut vieressäni ja muistuttanut hengittämisestä. Sellaista se on väkevää lukiessa. Antaa sen viedä mukanaan. Sitten vielä se teidän yhteinen matkanne Kreetalle. Se oli kuin esitys lapsille, että kaikki voi jatkua, vaikka äiti ja isä eivät enää asukaan yhdessä. Kerroit paljon sairaalasta, jossa sait sähköä niin monta kertaa, että en laita sitä lukua tähän. Siellä olit vuosina 2013-2017. Mietit siellä yhtä asiaa samoin kuin Camille Claudel Anne Delbéen hänestä kirjoittamassa elämäkerrassa: Kuka veteli naruista? Minäkin olisin halunnut tietää sen silloin ja nyt. Tässä suhteessa naiset ovat aina olleet heikompia. Miehet ovat saanet naisensa minne ovat halunneet. Epäilen Camillen tapauksessa R:n olleen naruista tempoja, mutta eihän kai mies, jonka kanssa olitte rakastaneet niin paljon ja halunneet kaikki suloiset lapsenne. Eihän? Onneksi et kokenut Frances Farmerin kohtaloa. Onneksi niistä vuosista on jo hiukan aikaa.

”Ruusu ruukun särkyneenkin se sentään ruusu ain on.” – Fröding – suom. Valter Juva

Linda, Linda….aika poimia simpukoita, tähtiä, elämyksiä, tehdä uusia muistoja…niitä, jotka eivät maistu raudalle.

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Mai/Kirjasähkökäyrä

*****

Elämäkerrat Leena Lumissa 

Köynnöshortensia - ja suuriruhtinatar Olgan viimeinen kuva

Köynnöshortensia on kiinnostava kasvi. Asumme Alvar Aallon huvilasaarella ja löysin köynnöshortensian hänen kauttaan, sillä Maestro ei perustanut kuin kolmesta kukkivasta kasvista ja niistä kaksi ovat köynnöshortensia ja akileija. Kolmatta en muista. Alvar Aallon suunnitteleman Säynätsalon kunnantalon sisäpihalla on yksi upeimmista köynnöshortensioista, joita olen nähnyt ja toinen on hänen huvilansa sisäpihalla. Kaikkein upeimman yksilön näimme viime matkallamme Zürichissä, mutta siitä ei valitettavasti ole kuvaa. Elän toivossa päästä sen kuvaamaan...

Tässä yksi monista muistaakseni kaksi vuotta sitten. Nyt tämä nopea kasvi on jo muodostanut pergolan seinämää taloa kohti. Eli olemme tähän alapatiolle rakentamassa talon pituisen parvekkeemme alle pergolaa, jonka päätyseinät muodostuvat köynnöshortensioista. Toki sitä kasvaa meillä muuallakin:

Tässä toukokuun alussa koristamassa takkahuonen pientä yläikkunaa sekä kiipeämässä kohti keittiön ikkunaa

ja tässä ensimmäisen kuvan köynnöshortensia kuvattuna pergolan sisältä vuosi sitten toukokuun lopulla. Kuten huomaatte, hurmaava köynnösseinämä on muodostumassa...

Tämä kuva on otettu vuosi sitten juhannuksen tienoilla pergolan toisen hortensiaseinämän raosta. Jos olisin ymmärtänyt kohdentaa enemmän oikealle, olisitte tajunneet paremmin edellä jo kuvatun hortensian, joka näkyy nyt oikealla vain hieman. Seinämien lisäksi köynnöshortensiaa on myös pergolan keskellä parvekkeen massiivisessa tukipylväässä ja se on jo yltänyt parveketta somistamaan.

Tässä kuvassa köynnöshortensia kiipeää pitkin kallion isoa kiveä, josta viime suven lopulla poistin sammaleen, sillä haluan hortensian voivan kiinnittyä tiukasti. Tuossa kivellä kasvi on innokkain, mutta kukkii vähiten, sillä paikka on melkein täysvarjo. Köynnöshortensia on puolivarjon kasvi, mutta menestyy sekä auringossa että varjossa. Lannoitan kerran pari suvessa rodolannoitteella ja siinä se. Kasvi on hurmaava ja vaatimaton. Lehdet puhkeavat jo huhtikuun lopulla, yksikään noin kymmenestä ei ole kuollut, eikä ikinä ole ollut mitään tuhoeläimiä tms. Yksi nousee pitkin männyn runkoa ja tekee tylsästä rungosta tosi hurmaavan. Käy myös maanpeitekasviksi ja moneen, moneen muuhun tarkoitukseen. Kyllä Alvar Aalto tiesi, mitä kannattaa arvostaa. Ja tässä Säynätsalon kunnantalon sisäpihalta:

Valitettavasti tämä kuva ei ole kukinnan ajalta. Ehdimme käydä keskustassa tosi harvoin suvella, sillä tämä oma puutarha ja oman saaremme lumo vievät niin aikamme. Yritän taas tänä suvena saada kuvan prime time! Kermanvaaleat kukat ovat tosi hurmaavat, mutta minulle riittää jo vihreyskin ja köynnösmäisyys. Varjossa ja sadekesinä kasvi ei ehdi täyteen kukkaan. Ystäväni on somistanut tosi ison kiven tällä hortensialla ja se on valaistu!  Syksyllä köynnöshortensia saa keltaisen ruskavärin. Tämä kasvi kuuluu sarjaan vaatimattomuuden lumoa!

Ja tässä yksi kuva heinäkuulta 2011 Alvar Aallon kunnantalon hortensiasta Säynätsalon saarelta Jyväskylästä:

Ja tässä vielä upea kuva köynnöshortensiasta Allulta Saksasta:

Kiitos!

Yläkuvassa minä saamassa suuriruhtinatar Olgalta suukkoa suvella 2012 ja köynnöshortensia siis kukkii seinällä.

PPS. Nyt löytyi tämä lukijani lähettämä kuva, jossa kukkiva köynnöshortensia kiipeää pitkin mäntyä. Tämä on upea! Kiitos Pipo♥

Tässä ensimmäisen kuvan köynnöshortensia kuvattuna 23.6.2011 eli vuodessa on tullut paljon kasvua. Alla kaksi kuvaa heinäkuun alulta. En päässyt laittamaan näitä kronologisesti, vaikka yritin kaikkeni. Näistä kahdesta ylempi on otettu mieheni puhelinkameralla tms. Siitäkö värien kirkkaus vai auringon runsaudesta...

 En osaa pitää tätä hurmaavaa kasvia hitaana. Ja tässä sama kasvi kuvattuna pergolan varjosta kesäkuulla 2011. Siis pergola muodostuu talon mittaisesta parvekkeen alaisesta terassista, jossa parveketta kannattavat teräspylväät peittyvät köynnöshortensioihin. Teräs on talvella kylmä, joten niihin on tehty päälle puinen kehikko hortensiaa varten.

Tässä kuva tältä vuodelta eli 2012 kesäkuulta keittiön ikkunamme alta. Aikamoinen muutos kuvaan kaksi, jossa vasemmalla alhaalla oleva takkahuoneen ikkuna vuosi tai pari sitten toukokuulla. Hitaaksi en tätä kasvia sanoisi...Vasemman puoleinen yksilö kehystää jo sisääntuloammekin. Erityisen hurmaavaa on istua takkahuoneen sohvalla ja katsella vuodenaikojen mukaan vaihtuvaa ikkunataulua, sillä köynnöshortensiasta on moneksi. Pienillä, kirkkailla talvivaloilla erityisen viehättävä!

Tässä edellinen kohta kuvattuna lokakuussa 2013. Näyttää kivalta myös sisälle, sillä köynnöshortensia kehystää jo ikkunan sivuja ja osin myös yläreunaa.

Keittiön ikkunaseinältä eli siis lehdon puolelta köynnöshortensia kiertyy jo pohjoisseinälle...

*****

Olga ja luminen köynnöshortensia tammikuun 8. pnä vuonna 2013. Tämä kuva jäi Olgasta viimeiseksi, mitä emme voineet tuona ihanana lumipäivänä tietää. Perjantaina, 11.1.2013 illalla Olga nukkui pois melkein viisitoista vuotiaana. Muisto elää ja sadat elleivät tuhannet kuvat. Erityisen mielellään Olga poseerasi tässä keskipuutarhassa ja minä kuvasin 'köynnöshortensian lävitse' eri vuodenaikoina. Unforgettable♥

♥♥♥♥♥

Tässä kuvassa vuodelta 2013 näkyy ylimmän kuvan köynnöshortensia. Jos kuvaa katsoo tarkkaan, huomaa, että olemme kiinnittäneet terassin, tulevan pergolan, kattoon puuritilät, joihin jokaisen ison parvekkeen kannatinpylvään hortensiat voivat kiinnittyä. Tarkoitus ei ole, että ne tulevat parvekkeemme lattiasta läpi, sillä parvekkeemme ruokakatoksineen on olohuoneemme jatke.

Yläkuvassa näkyy, miten nopeasti köynnöshortensia kiipii pitkin parvekkeemme seinämiä, joka meillä onkin toivottua. Kuvasta näkee myös, miten olemme kannatinnaruilla varovasti ohjanneet kasvia kohti tulevan pergolan kattoa.

Tässä sama suoraan pohjoispäädystä. Parvekkeelta kurkkii tyttäremme 4 kuukauden ikäinen Taika-koira, shelttivauva. Köynnöshortensia saa kasvaa hieman kulmista parvekkeen sisälle ja näyttää aika kivalta, kuin olisimme koko ajan puutarhan sisällä, mutta ei hyttysiä, grilli parvekkeen toisessa päädyssä ja astiat likellä eli keittiössä. Käytämme parveketta kesäaikaan ja toisinaan myöhään syksyynkin ruokailutilana: huovat ja untuvatakit vain käyttöön ja ulkoilmaelämää voi viettää niin pitkään kuin haluaa.

Parvekkeemme on vain osittain katettu ja niinpä hankimme tänä vuonna Sungrade-grillikatoksen ruokailukatokseksi. Köynnöshortensia saa peittää parvekkeen kaiteet ja villiviini ruokailukatoksemme.

Takkahuoneen yläikkuna vuonna 2013. Vertaa jutun toinen kuva. On muuten sisäpuolelta viehättävä elävä taulu, joka on kaunis kaikkina vuodenaikoina.

Yksi monista köynnöshortensioistamme syleilee tiukasti kalliomme päädyssä olevaa isoa kiveä,

mutta ei tyydy vain siihen, vaan kiipeää jo ylös vesemmassa reunassa olevan nuoren pihlajan runkoa. Tämä väri on siis köynnöshortensian ruskaväri, ei mikään leiskuva oranssi vaan ensin tulee keltaiseksi ja sitten vähän hiekansävyiseksi. Sopii hyvin muiden värien joukkoon ja tuo vaihtelua, tämä ihmeellinen kasvi, joka alkaa puskea lehteä jo huhtikuulla...

Kuva lokakuulta 2013, kuten on aloituskuvakin. Edessä jo kellastuneet kuunliljat ja takana kalliomme 'vartiokivi' lokakuisen köynnöshortensian hohtavan keltaisessa syleilyssä. Kuviamme ei ole ikinä käsitelty, joten tuo väri on aito, kuten muissakin puutarhakuvissamme.

Vähän myöhässä löysin juuri nyt (maalisilta 2014;) suven köynnöshortensioita hyvässä kukassa.

Tämä näky jaksaa ilahduttaa ja sitten tietty vielä syksyllä kun pilvikirsikka takana tulee ruskaan.

Ei ole sama kuva uudestaan, sillä viime vuonna kukat aukenivat upeasti.

Oi, niin ihana kasvi ja nyt jo yrittää lykätä silmuja maaliskuun alussa, koska on näin lämmintä...

Tekee nyt kuitenkin mieli tältä erää lopettaa tähän erityisen hurmaavaan väriin, jonka kasvi sai tänä vuonna eli lime! Joku ihme nälkä tullut limeen...Tätä en ole ennen nähnyt, mutta tästä kaadoimme pois varjostavan serbiankuusen. Siis ennen kaatoa tämä kivellä kasvava köynnöshortensia ei saanut paljoakaan valoa, nyt on puolivarjossa, sillä pihlajien takana on autotalli.

Kollasin juuri kuvatiedostoja ja tämä luminen köynnöshortensia tuli vastaani. Ehkä sopii tähän maaliskuun hetkeen, jolloin takatalvi uhkaa, vaikka kunnon talvea ei ole ollutkaan eli ensimmäinen lumeton talvi meillä täällä Keski-Suomen saarella 28 vuoteen on talvi 2013-2014.

Tähän minä pyrin! Yllä oleva kuva on Pinterestistä. Näin meillä nyt jo kulkee köynnöshortensia ympäröiden keittiön ikkunaa, mutta ei vielä näin leveälti. Koko komeus rojahti kerran alas, syytä emme tiedä, mutta saimme sen kiinnittymään uudelleen. Omamme saa jatkaa kasvuaan myös oven yläpuolitse makuuhoneen ikkunaa kohden. Elin lapsuuteni talossa, jossa villiviini peitti suvella koko ikkunani ja minusta se oli hurmaavaa. Villiviini oli niin paksu, että linnut pesivät siinä ja kun nukuin kesät ikkuna auki sain aina nukahtaa ja herätä linnun lauluun. Yritimme samaa ensin villiviinillä, mutta petyin villiviinin hitaaseen kevääseen: Köynnöshortensia tekee lehdet jo huhtikuussa! Tosin meillä kasvaa terassin puolella villiviiniä köynnöshortensian joukossa ja pohjoispäätyä hallitsee yksin vanha imukärhövilliviini.

Leena Lumi's Flower Power

Nyt on heinäkuun puoliväli 2014 ja kuvassa on terassien edestä katsottuna oikea pääty eli ihan eri kuin se, mitä olemme pääasiassa seuranneet. Siis muodostuvan pergolan toinen pää. Tuo ruskea ovi menee remontoituun ala-aulaan, josta pääsee moniin alakerran tiloihin. Köynnöshortensian takana on vierasmakkarin ikkuna. Ensimmäistä kertaa muistan tämän viehättävän kasvin tässä näin hyvin kukkineen ja huomatkaa, että paitsi se täyttää tuota pientä kulmausta, se tekee myös kaunista kaartoa muuten niin ruman teräspalkin ympärillä.

Tästä sitten näkyy, missä olemme. Oikealta nousevat raput etupihalle ja jos olisi jo elokuu, näkisitte, että tuo yläpihan pensas on syyshortensia. 

Tässä kuvassa näkyy vähän jutun kiveä syleilevää köynnöshortensiaa. Se ei ole ennen oikein kukkinut, mutta nyt on tehnyt kauniisti etenkin reunoille kukkia, kun kaadoimme sitä varjostamasta pois yhden kuusen. Se on silti edelleen puolivarjossa yhden männyn ja kahden pihlajan suojassa. Näin on hyvin, sillä köynnöshortensia on puolivarjon kasvi.

Tässä sama kauempaa, joten näette, että hyvin vähän kukkii nyt ensimmäisenä lisävalon suvena, mutta tässä kasvissa minulle ei kukinta olekaan tärkeintä, vaan se, että köynnöshortensia tulee lehteen jo  huhtikuulla sekä lehdet kestävät myöhään syksyyn ja vieläpä kauniissa ruskavärissä. Viime syksynä just tuolla kivellä se yllätysväri ennen ruskaa eli lime. Ja sitten: Näille en käytännössä tee muuta kuin annan pari kertaa suvessa rodolannoitetta veteen sekoitettuna.

Heinäkuu 2015

Kesä on tähän asti ollut todella kolea ja sateinen. Köynnöshortensiat ovat kuitenkin voineet todella hyvin. Tässä kuva talon pohjoisesta päädystä, jossa suuren yläterassin (parvekkeen) ja alaterassin hortensiaseinät vain vahvistuvat: Alaterassi on nyt todella kuin pesä, mutta enää se ei ole kukkien esittelytila, koska valoa tulee sinne jo liian vähän.  Kuvan vasemmassa reunassa näkyy miten köynnöshortensia kiipeä pitkin talon seinää.

Ensimmäistä kertaa jätin istuttamatta pergolan takaseinälle kiipeäviä ruusupapuja yms. Alaterassi on tehty seurusteluun ja saunan jälkeiseen oleiluun ja sen sisällä pimentävä vaikutus ei häiritse, sillä vierasmakuuhuoneeseen kukaan ei kaipaa lisää luonnonvaloa: Siellä yöpyvät usein omat nuoremme, jotka nukkuvat pitkään ja sitten vieraamme, joista osa selviytyy jetlagistaan huoneen mukavassa rauhassa. Takkahuoneessa taas on talon ainoa televisio, joten nyt emme enää tarvitse verhoja ikkunoita peittämään edes elokuvien katselun takia. Kuvassa nyt näkyvissä kolme köynnöshortensiaa, jotka peittävät yläterassin teräspylväät. Katso selostusta aiheesta aikaisemmin tässä jutussa.

Tämä ihana kasvi alkaa vähitellen somistaa yläterassimme seinustoja, eli noita tummiksi maalattuja ritiläseinämiä. Osa kukista yltää jo seinän yli ja osa, kuten kuvassa oleva, kukkii terassin päädyn aputasolla likellä ruokakatosta. Pieni ulkoruokapöytämme ei enää kaipaa kukkia, sillä niitä riittää nyt yllin kyllin kiitos tämän hurmaavan kasvin.

Tässä sama nurkkaus vuodelta 2013. Köynnöshortensia juuri ja juuri yrittää näkyä tuossa kulmassa, jossa nyt kukka makaa turkoosin kynttilälyhdyn tilalla. Täällä lisäkuvia samasta tilasta lisää. Kuvassa on syksy, joten on helppo päätellä, että kyseessä ei mikään hidas kasvi. Kaikki tuo superkasvu on tehty viime suvena ja nyt tähän heinäkuun puoleen väliin mennessä ja kasvukausi jatkuu vielä.

Näin mennään nyt heinäkuun 17. pnä köynnöshortensian kanssa pohjoispäädyssä eli aika tiheää alkaa olla. Ja kukatkin aukeavat vaikka on ollut viileä ja sateinen suvi.

Tässä sama kuvattuna alapuutarhasta varjoliljojen kautta. Vähän outo kuva sillä tuosta pikkupolusta pohjoispäädyssä ei pääse enää kulkemaan helpostikaan, sillä siinä kaksi köynnöshortensiaa on etenkin alhaalta jo varsin kiinni toisissaan...,mutta tuota kulkua emme tarvitsekaan, sillä pergolaan on tarkoitus kulkea vain pitkältä sivulta ei päistä.

Kivellä oleva köynnöshortensia on alkanut kukkia hieman runsaammin, kun yksi varjostava puu vietiin pois. Kasvi pitää puolivarjosta, mutta kukkii selvästi runsaammin valossa, mikä nyt aika ymmärrettävää kai onkin. Minua tässä köynöksessä ei eniten kiinnosta kukinta, vaan se kaikki muu. Toki valkeat kukat ovat kauniit ja tuovat valoa pimeneviin heinäkuun iltoihin, mutta en ilman niitä 'kärsi'. 

Tässä köynnöshortensia keltaisten kukkijoiden taustalla. Olen puhdistanut kiveä sammaleesta, että köynnös voi tarttua siihen tukevasti.

Syyskuun 25. pnä 2015

Köynnöshortensia ei ole vielä aloittanut ruskaansa, mutta villiviini senkin sijasta. Mutta katsokaa miten muhkea tästä alun pikkuisesta reunimmaisessa pylväässä on tullut.

Tämä kuva paljastaa, mitä keksimme laittaa niihin köynnösritilöihin, joita olimme kiinnittäneet pergolan kattoon köynnöshortensioiden kevyeen ohjailuun: Vedimme sinne ledejä, jotka jäävät pysyviksi kaamosvaloiksi. Halusimme tuikkivan tähtitaivaan, kun istumme saunan jälkeen pergolassa. Tuo juttu jatkuu vielä tännepäin eli lisää tähtiä!

Vuodelta 2015 ei ole ruskakuvia, sillä olimme lokakuun Itävallassa. jossa sielläkin oli upea ruska. Tämä on on otettu ison ensilumen päivänä 22.11.2015

Leena Lumin puutarhassa

Kesä-heinäkuu 2016 ja köynnöshortensia kivellä.

Ja katsottuna kiven toiselta puolelta.

Ja keltakurjenmiekkojen lävitse.

Tässä köynnöshortensia peittää jo isosti pergolan toista päätyä. Tammikuu 2016 oli monille kasveille kuolemaksi, sillä kolme viikkoa oli -30 astetta ja täysin lumetonta. Köynnöshortensia ei ollut kovista olosuhteista moksiskaan, melkein päinvastoin.

Sama pääty likempää. Kuvassa näkyvät pergolan katon 'tähdet' eli ledit ja myös se, miten pesä siitä on tullut eli en enää kasvata siellä ruusupapua enkä krassia. Ruukkuhortensian tai pari voisin sinne laittaa.

Tässä kuvattuna pergolan toisesta päädystä, josta vielä pääsee saunan jälkeen vilvoitellessa katsomaan alapihalle.

Tässä kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, sillä...Tuon lampun vierestä alkoi ihana tarina pilvikirsikasta, mutta sitten se suuri, kaunis puu kuoli. Istutimme toisen pilvikirsikan siihen, mutta sekin kuoli vuodessa. Nyt luottopuutarhurini sanoi, että siihen pitää istuttaa erisukuinen puu, sillä joskus kuulemma kasvit saattavat alkaa erittää mikrobeja tms., jolloin samansukuinen kuolee siinä paikassa aina. No siihen tuli sitten päärynäpuu, mutta sekin kuoli. Nyt istutimme rautatieomenapuun ja jos se ei jaksa tuossa kasvaa, sitten en tajua enää...Tämä kuva kuitenkin kertoo, miten lähestymme cottage garden -tunnelmaa: Kasvit ovat tiheässä, iso osa nurmikosta on muuttunut jo kukkaniityksi ja kasveja on paljon ja tiheässä, Tässä olemme keskipihalla, pergolan alla, mutta alapuutarha, jossa luumu- ja kiriskkapuut näkyy hyvin.

Palaamme varmaan ruska-aikaan vielä ja taas tähän ihanaan köynnökseen...

Syyskuulta 2016 villiviini jo ruskassa, köynnöshortensia vasta aloittelee.

Ja samalta päivältä eli 20.9.2016

Tänään 26.9., jolloin köynnöshortensiakin on alkanut jo vaihtaa väriä. Huomatkaa miten reippaasti se jo kasvaa yhteen villiviinin kanssa.

Täällä Villiviinikaari ruskassa - syksyn odotetuin

ja tässä Villiviini - syysruskan airut

Heinäkuu 2017 ja on satanut ihanan mielettömästi. Kaikki on hyvin rehevää ja köynnöshortensiakin antaa parastaan.

Näissä siis sama terassien pylväs kuin kuvissa 2015. Jos katsotaan suoraan edestä eli kalliolta, vasen teräspylväs, joka on verhoiltu puulla, että kasvi ei palellu.

Ja sama tulokulma kuin ylempänä, mutta eri vuosi. Tämä ensimmäinen kartiovalkokuusikin on jo minua pidempi...

Kallion päädyn suurella kivellä oleva käynnöshortensia kiipeää ilman avuja kummankin puolen pihlajaa sekä jo myös kukkii rungoilla. Kuva otettu yläterassilta eli vasemmalla näkyvä on jo terassin reunan yli kasvavaa köynnöstä.

Ja tässä ruokakatospäätyä.

Tämä ei ole näiden söpöläisten ruokapääty, mutta hän hellyytti minut:)

Tässä nyt kalliolta katsottuna oikea reuna ja nuo pienet raput vievät keskipihalta etupihalle.

Tässä sama vähän kauempaa.

Tässä yläpihalta kalliolle päin kuvattuna ja tuo pieni havutöpö on yhdestoista kartiovalkokuusemme! Ihan vasemmassa reunassa näkyy vähän köynnöshortensiakiveä, keskellä mänty, jota käynnöshortensia kiipeä ja on jo yli lepakkopöntön. Oikealla näkyy useampikin köynöshortensia ja yläterassin toinen pääty.

Yläpihalta edelleen kalliolle päin kuvattuna. Edessä valtikkanauhusrinne.

Yläterassilta etupihan mongolianvaahteroihin päin kuvattuna. Ihana, kukkiva terassin reunus!

Heinäkuussa 2019 kuvattu lounaiskulmasta köynnöshortensiaa. Nyt jäämme vain odottamaan tämän kuvan värikimaraa, jos saamme hyvän ruskan. Kukat eivät niin auki kuin melkein vastaavassa kuvassa aikaisemmin. Helteet olivat tiukat, mutta eivät pitkät. Minä silti perustan tästä kasvista vaikka ei edes kukkisikaan! Huomatkaa unelman toteutuminen: Alamme peittyä köynnöshortensiaan♥

Mihin lie värikimara joutunut...ehkä ruskakuviin, mutta nyt olemme kesä-heinäkuussa 2020 ja köynnöshortensia kukkii paremmin kuin ikinä. Näitä kuvia on tosi paljon,mutta koska en jaksa siirtää niitä kaikkia, ne löytyvät jutusta Köynnöshortensia kesä-heinäkuulla Yllä kaksi kuvaa samasta kulmasta, mutta eri vuodet: Vuosi väliä. Huomatkaa myös eteläseinän valloitus!

Jännittävää nähdä, mihin köynnös on matkalla tässä kivellä. No, kummassakin pihlajassa,jotka ovat eri puolilla kiveä, kiipeävät ja kukkivat. Vaikea vain kuvata, kun siinä tulee pääosaan autotallimme. Oli yllätys nähdä kukat ylhäällä pihlajan oksien yläpuolella, siellä väleissä. Pohdimme nyt miten saisimme ne kuvattua...Pudotus alas on nimittäin tuo kalliomme.

Etelä-länsinurkkaus eli mielettömän runsas kukinta. Keväällä lannoitusta, joko edellisvuotista kompostia tai kanankakkarakeita, sitten kesä-heinäkuulla kaksi kertaa kasteluveteen liotettuna Rodo&Havulannoitetta. Syksyllä syyslannoitus. Ei siinä sitten muuta.

Meidän ruokakatospäädyssämme arka poikanen nauttimassa pähkinöitä hortensian suojissa.Tämä pienokainen on tosi pieni...Yleensä oravien suviruokinta palkitsee niin, että isotkin oravat jättävät linnun pesät rauhaan.

Juhannuksena 2021 kuvattu sateessa köynnöshortensia männyssä. Jos katsotte tarkkaan hortensian seassa ylhäällä näkyy lepakkohotelli.

Tämä mäntymme sijaitsee aivan rajalla. Ilo heidän, sillä kukinta sinnepäin, mistä aurinko tulee. Ainakin juuri tässä tapauksessa, jossa polkua jotain metri tms. Kuvassa takana suuri kalliomme lintulammikkoineen, puutarhan toinen kerros ja talomme, jonka takana lehtomme omine erityiskasveineen. Metsistä enää yksi prosentti on lehtoa...Arvostamme!